Hyvästit!

Reilu 2kk on kulunut Cindyn pois lähdöstä. Tuntuu, että aikaa olis menny enemmän, koska niin paljon on ehtinyt tapahtua sen jälkeen. Yritän nyt muistella, mitä Cindyn viimmeisimpinä viikkoina tapahtui, ja miksi tähän pisteeseen jouduttiin.

Taisi olla perjantai, kun istuin luennolla kuuntelemassa lääkärin luennolla. Milla yritti soittaa, mutta en voinu vastata. Pian se laitto txt, että Cindy näytti ontuvan. Päätin skipata muut luennot ja suuntasin tallille. Sielä neiti söi heinää laitumella... kolmijalkasena. Toin sen pihan pesupaikalle ja ja viilensin jalkaa. Millan kanssa mietittiin, että nyt tuli klinikkakäynti.  Eräs nainen tallilta huikkasinki, että Cindy on menossa klinikalle toisen hevosen mukana. Olin helpottunu, kun asia saatiin hoidettua noin hyvin... Mutta eihän se niin mennytkään. Juttelin Cindyn omistajan ja toisen ylläpitäjän kanssa ja ratkasuksi pääty lopulta odottaminen. Kerksin siinä välissä jo jutella ell kanssa, joka epäili kaviopaisetta. 

No mikä tähän oli johtanut? Sain kuulla, että Cindy oli kompastunut vuokraajan kanssa ja mennyt kolmijalkaiseksi. Mua ei oltu saatu kiinni jostain syystä. Koska ell epäili paisetta, alettiin hautomaan kaviota. Jo samana iltapäivänä ontumista tuskin huomasi. Ainut selvä merkki oli kuuma kavio. Otimme kengän pois, jos paine jalassa helpottaisi. Ajateltiin, että pieni nyrjähdys oli käynyt. Alettiin liikuttaan Cindyä käynnissä ja vähän ravissa ja neiti liikku puhtaasti... Kunnes muutaman päivän päästä se oli kolmijalkanen taas. Jäähdyttelin jalkaa ja rupesin miettimään, että missä vika. Viimmein päästiin sopuun klinikalle viemisestä. Jouduttiin matkustamaan paljon kauemmas, kun tuttu ell oli Ruotsissa käymässä. Ensin Cindy jouduttiin rauhoittamaan, kun kipeä jalka ei mainannut pysyä tutkittavana. No auttoiko se? No ei! Lisää piikkiä, jotta jalka saatiin röntgattua. Ei murtumia. Mikä helpotuksen tunne mun lävitse meni. Sitten ajeltiinkin jo jalan karvoja ruvettiin ultraamaan. Ja sieltä vamma alkoi pikkuhiljaa näkyä; koukistajajänne revennyt, nivelsiteet samalla ja myös jännepussit täynnä nestettä. Tuomio: lepoa 6-18 kk ja vamma saattaisi parantua. Kotiintulomatkalla tunnelmat oli hiljaiset. Yritin keksiä halvempia ratkasuja, miten voisin ylläpitää Cindyn vaikka yksin. Sinä keskiviikkona iltana olin ihan rikki ja turta. Tiesin, mihin suunta oli, vaikka mitä yritin.

Kokeilin vielä kysyä tutultani, jos Cindy voisi mennä heidän kaverinsa seuraan muutamaksi kk. Soitin myös Cindyn omistajalle, että tälläinen mahdollisuus on, jos tarvetta. Seuraavana päivänä, torstaina, menin tallille, otin Cindyn narunperään ja menin radalle syöttämään. En uskaltanu mennä kauaksi, jos jalka kipeytyisi. Oltiin ihan hiljaa Cindyn syödessä ja vaihtaessa radan puolta jatkuvasti. Harjailin sitä vielä tallissa ja päästin pihalle. 

Perjantaina aamulla tuli soitto Cindyn omistajalta; Cindy lopetettaisiin sinä päivänä. Itkettiin molemmat itku kurkussa ja yritin ajaa autoa kohti koulua. Voitte kuvitella, miten luennolla oli vaikeaa olla itkemättä. Onneksi meillä oli vaan aamutunnit ja suuntasin samantien tallille. Milla oli sielä siivoamassa ja itkettiin molemmat. Otettiin Cindy sisälle ja harjattiin pitkän ajan. Ajateltiin mennä Rosylla ajamaan ja ottaa Cidy perähevoseksi kattomaan viimmeisen kerran pilvilammen maisemia. Jätettiin Cindy kuitenkin laitumelle, jos jalka pahenisi. Käytiin vajaan tunnin lenkki ajamassa ja mulla oli aika raukea olo. Se jopa yllätti. Kun päästiin tallille, laitettiin Rosy vielä viimmeisiksi hetkiksi laiduntamaan parhaan ystävänsä kanssa. Lähdettiin tallilta hakemaan ruokaa. Kun päästiin takaisin, Cindy oli poissa laitumelta. Se nukahti uneen tallin pihapiirissä omistajiensa läsnäollessa. Kaikki oli mennyt rauhallisesti. Se sai ansaitsemansa lopun; olla rakastettu!